TEXT by Aino Frilander

Leave a comment
collaboration

METSÄ PALAA

Täällä kaukana, toisella mantereella, metsä – oikea, pohjoinen metsä – tuntuu lähes abstraktilta käsitteeltä. Voiko sellaista ollakaan? Muistan silti niin hyvin, miltä metsä tuntuu. Sen, miten sydämen syke loivenee, rauha asettuu koko kehoon ja hymy pyrkii esiin kaulaliinan kätköistä. 

Kirjoituspöydän ääressä kellun mielikuvissa tummanvihreästä samettisesta sammalesta, latvojen läpi siilautuvasta auringonvalosta, linnunlaulusta ja puunrungoista, jotka ovat kaatuessaan vetäneet mukaansa kaiken ympärillään, mutta jotka silti tarjoavat istumapaikan jolta heilutella jalkojaan.

**

Metsä parantaa, katsoo perään.

“Itsestään huolen pitäminen ei ole itsensä hemmottelua vaan itsensä suojelua, mikä puolestaan on poliittinen sotatoimi”, kirjoitti runoilija, feministi ja aktivisti Audre Lorde kirjassaan A Burst of Light vuonna 1988.

Lordea siteeraa myös taiteilija Jenny Odell kirjassaan How To Do Nothing (2019). Odell kirjoittaa siitä, kuinka tärkeää meidän on voittaa takaisin itsellemme se aika ja tila, jonka sosiaalinen media ja muu häly yrittävät meiltä viedä. Ilman joutilasta aikaa ja tilaa meillä ei ole keinoja ajatella, pohdiskella kokemaamme tai pitää huolta itsestämme, yksilöinä tai yhteisöinä. Kyse on selviytymiskeinosta.

Metsä tarjoaa meille aikaa, tilaa, hiljaisuutta.

**

Ajattelen Long Litt Woonia, jonka kirjassa Minun sienipolkuni (2017) toivutaan syvästä surusta poimimalla sieniä. Täällä kaukana ja aavistuksen sydänsuruisena olen varma, ettei parempaa tapaa ole. En tosin usko, että Longin toipuminen johtui pelkästään sienestämisestä, vaan kaikesta siitä vihreästä, kosteasta ja tuoksuvasta, joka sieniä ympäröi.

Metsäretkiensä jälkeen Long sanoo uskovansa, että siellä missä on elämää, on sieniä – ja toivoa.

New York Timesin kriitikko kirjoittaa arviossaan, että Longin kyky kokea ihmeitä ja jopa onnea surunsa keskellä tuntuu samalta kuin näkisi pienenpieniä ruohonkorsia puskemassa tuhkan seasta maisemassa, jonka metsäpalo on riisunut paljaaksi.

**

Ajoin viime viikolla paikkaan, jossa Santa Monican vuoret laskevat Tyyneen valtamereen. Viime syksynä siellä raivosi raju metsäpalo. Rinteet olivat ilmiliekeissä; vain meri esti liekkejä leviämästä lännemmäs. 

Nyt maa oli vihreä. Heinät ja villikukat ulottuivat polveen saakka. Heinän seasta törrötti hiiltyneitä, mustia pensaanrunkoja, kuin metsäpalon kiemuraisiksi kutistaneita. Eräästä pikimustasta, krakeloituneesta puunrungosta versoi hentoisen vihreitä lehtiä. 

Kun metsä palaa, se uusiutuu. Liekit syövät kaiken vanhan ja antavat mahdollisuuden uudelle alulle. Kasvaa uusi metsä. Ensin palaavat heinät ja hontelot villikukat, sitten elämälle ahneet pensaat, lopulta puutkin. Metsä palaa.  

Los Angelesissa 20.8.2019

Aino Frilander

The Author

veerakulju@gmail.com

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s